Metsärahastot rynnivät suomalaisiin metsiin

Suomen metsissä on viime vuosina ollut poikkeuksellinen kuhina. Rahastot ja muut instituutionaaliset toimijat ovat siirtyneet kaupunkien kiiltävistä toimistokortteleista korpikuusikoihin ja mustikkakankaille. Metsätilat ovat vaihtaneet omistajaa ennätys vauhtia: paikoin jopa yli 70 %  metsätilakaupoista on tehty yksityisen metsänomistajan ja rahastotoimijan välillä.

Metsäomistus Suomessa on nojannut vahvasti yksityisiin metsänomistajiin. Meitä metsänomistajia on noin 600 000. Nyt määrä hiipuu hiljalleen, kun metsäomaisuus valuu pieninä noroina rahastojen ja yhtiöiden omistukseen.

Tarvitseeko tästä olla huolissaan?

Mielestäni kyllä. Asiaa voidaan pitää pulmallisena useammasta eri näkökulmasta. Seuraavaksi käyn läpi näistä mielestäni kolme tärkeintä. 

1. Metsänhoidon monimuotoisuus kapenee

Me yksityiset metsänomistajat olemme hoitaneet metsiämme suurella kunnioituksella ja vakaumuksella – pitkäjänteisesti, jokainen omalla tavallamme. Monelle meistä tietty yksittäinen puu voi olla kuin vanha ystävä tai aikoinaan istumamme taimikko kuin suvun nuorimmainen, jonka kohdalla päivittelemme aina ajan kulkua. Me olemme itse valinneet lahopuut ja suojavyöhykkeet metsiimme. Me olemme itse säästäneet linnuille pesimäalueita ja luoneet riistalle kulkureittejä. Me olemme päättäneet hoitotoimenpiteistä, jotka toivomme kantavan pitkälle tulevaisuuteen.  

Stereotyyppisesti ajattelen, että rahasto-organisaatiossa metsänhoitotoimenpiteet tehdään yhdenmukaisesti, tehokkaasti ja tuottohakuisesti. Sinun vaalima rantamaisema ikihonkineen tai se itse istuttamasi taimikko menettää merkityksensä, kun myymääsi metsäpalstaa käsitellään samassa excel-taulukossa muiden sijoitushehtaareiden kanssa. Kun metsäomistus keskittyy vain harvoihin käsiin, metsien ilme, hoitotavat ja tavoitteet alkavat yhdenmukaistua. Monimuotoisuus – niin luonnon kuin ihmisten valintojen – kaventuu.

2. Metsä luo elinvoimaa, mutta minne ja kenelle?

Metsänomistaja jättää jälkensä metsäänsä, mutta myös paikkakunnalle ja lähialueelle.  Kun puuta myydään, taimikoita hoidetaan ja metsäteitä kunnostetaan, paikalliset yrittäjät saavat osansa. Jokainen euro, joka jää omalle alueelle, vahvistaa elinvoimaa – olipa kyseessä uuden metsäautotien sorakuorma, metsäkonekuskin palkka tai vaikkapa puunmyyntituloilla rahoitettu kylpyhuoneremontti. 

Rahastojen kohdalla tämä ketju katkeaa helposti. Rahastojen tuotot valuvat maakunnan ja maan rajojen ulkopuolelle. Olemme myös nähneet, miten rahasto-omisteiset metsätilat ovat vaihtaneet omistajaansa. On vain ajan kysymys, milloin omistus valuu ulkomaisten sijoittajien käsiin - ja silloin suomalainen puu ei kasva enää suomalaisessa metsässä.

3. Nousevat hinnat sulkevat ovia tavallisilta metsänomistajilta

On totta,  että rahastojen aktiivisuus on nostanut metsätilojen hintoja. Moni myyjä onkin saanut viime vuosina paukutella tyytyväisenä viiltosuojahousujensa henkseleitä hyvien metsätilakauppojen myötä. Samoin on ymmärrettävää, että perikunta voi viimein huokaista helpotuksesta metsätilakauppojen jälkeen, kun tila on myyty ja vastuu metsänhoidosta siirtyy uusille omistajille - hyvällä hinnalla tietenkin. 

Mutta tälläkin kolikolla on kääntöpuolensa.  Kun hinnat nousevat korkeiksi, uusien metsänomistajien haave omasta metsäpalstasta karkaa helposti saavuttamattomiin. Vaikka sanotaan, että metsää voi hankkia kuka vain, todellisuudessa kilpailu ei tunnu enää reilulta, jos tavallinen metsänomistaja ei pysy mukana hintakilpailussa. Ja kun jopa 70 % kaupoista päätyy rahastoille, voidaanko markkinaa pitää enää aidosti avoimena?

Vaikka metsävähennyksen laajeneminen on askel oikeaan suuntaan, verotus, kuten esimerkiksi  perintövero, voi edelleen ohjata omistusta pois yksityisiltä metsänomistajilta kohti rahastomaisia rakenteita. Politiikan pitäisi tukea omistuksen jatkuvuutta, ei olla este metsänomistamiselle.