Maastokatselmuksen toinen osa tapahtui viime torstaina. Jälleen kerran omat arkikuviot venyivät niin myöhälle, etten ennättänyt suunnistusmaastoihin ennen kuin kuuden jälkeen. Lähdin haravoimaan Heinäjärven rantaa. Kierroksen saldo: pari uutta harvennushakkuuta kartan länsilaidalla, tatteja (riitti muhennokseksi asti) sekä mojovat jäljet pohkeeseen ruosteisesta piikkilangasta.
Maastot, joissa Korkeakankaan, Haapavaaran ja Potoskavaaran seudulla suunnistetaan, ovat entisiä maatalousvaltaisia alueita. Ennen eläimet laidunsivat pienillä niittytilkuilla metsien keskellä ja tätä varten piikkilankoja on vedetty (näin nykypäivän näkökulmasta katsottuna) vähän sinne sun tänne. Yleensä vanhat piikkilangat on poistettu maanomistajien toimesta, mutta joiltakin alueilta voi löytyä unohtuneita piikkilangan pätkiä. Suunnistajalle piikkilangat voivat saada aikamoista haaveria aikaiseksi, joten varovaisuutta kannattaa vaalia.
Kuinka minulle sitten kävi? Onneksi vauhtini oli maltillista kävelyä. Tarkoituksenanihan oli tutkia maastoa, ei suunnistaa aikaa vastaan. Jotenkin ihmeellisesti onnistuin kiertämään vasemman kinttuni kiviaidan päälle viritetyn piikkilangan ympärille. Kun oikeaa jalkaa liikutti, piikkilanka toisen pohkeen ympärillä sen kun kiristyi. Siinä hetken rimpuiltuani kuin hirvi puhelinjohdossa, tajusin oman tilanteeni: rauhoittumisen jälkeen sain nypittyä piikit irti repeytyneistä housuistani. Kotiin päästyä puhdistusainetta ruhjeisiin ja avot. Nyt, neljä päivää myöhemmin, muistona on vain mustelmat. Suunnistajan kannattaa tämän tapaisten sattumuksien vuoksi pitää huolta omasta jäykkäkouristusrokotuksesta, sillä aina metsässä voi sattua ja tapahtua.
Ai niin, lauantaina emme tule suunnistamaan tällä piikkilanka-alueella - ellei sitten joku harhaudu ratamestarin optimiradalta aivan totaalisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti