Perjantai 16.9.2016
Hieman myöhässä, mutta kaikki varusteet mukanani, hyppäsin bussiin metsänhoitoyhdistyksen takapihalta klo 15.03. Matka Sastamalaan ja kohti Ellivuorta oli alkanut. Lieksasta ja Joensuusta mukaan lähteneet kanssamatkustajat tervehtivät reippaasti heti ovella ja takapenkin ''poijjaat'' suunnittelivat jo korttirinkiä matkan jouduttamiseksi.
Matkan varrelta poimimme kyytiin lisää samoilla tuntomerkeillä tunnistettavia miehiä ja naisia: kumisaapaskassi kainalossa ja relaskooppi kourassa. Pohjoiskarjalalaisten mukaan samaan seurueeseen uskaltautui tällä kertaa metsätaitoilijoita myös Etelä-Savosta ja Etelä-Karjalasta. Kun viimeiset kyytiläiset saatiin Lohelan pihamaalta 6-tien varrelta kyytiin, alkoi matkamme kohti Pirkanmaata.
Linja-autossa alkoikin olla tunnelmaa: vieruskaverukset vaihtoivat kuulumisiaan Konneveden kisasuorituksista kuin jakoivat vinkkejä haapalaudan sahaamisesta. Linja-auton takaosassa korttipakkaa sekoitettiin ja keulilta johdettiin matkaa ja valmistauduttiin seuraavan päivän kisasuorituksiin.
Illan pimetessä saavuimme lopulta Ellivuoreen. Luvassa oli pikainen majoittuminen ja äkkiä untenmaille.
Lauantai 17.9.2016
Kilpailuaamu sujui jo vanhoilla rutiineilla. Jo heti aamupalalla törmäsi tuttuihin kasvoihin, joita tapaa vain ja ainoastaan näissä kekkereissä. Kevyt nyökkäys ja suunta buffetpöytään. Leppoisa jutustelu siivitti paistettujen kananmunien ja savulohen päätymistä lautasen kautta vatsaan ja kahvikupillinen vei viimeisetkin unihiekat mennessään.
Metsätaitokilpailuilla on tapana alkaa aikaisin. Olympialaisissa maratonit ja 50 km alkavat aikaisin helteen takia, mutta metsätaitokilpailujen aikaiselle ajankohdalle ei taida löytyä muuta selitystä kuin ajan säästäminen. Niinpä tänäkin vuonna ensimmäinen metsätaitoilija, joka oli muuten 92-vuotias Eva, sai lähtökäskyn klo 9.00. Tätä ennenhän oltiin jo ennätetty kuulla kilpailun avaus sekä kilpailuohjeet klo 8.00, joten aikaisin oli oltava liikkeellä.
Kisa eteni kuin juna, joten jokainen sai oman vuoronsa seisoa jännityksestä kankeana lähtöviivalla ja kuunnella piip-piip-piip-äänimerkkiä vuoroa odotellessaan. Lähtöpaikka oli lähes tulkoon Ellivuoren huipulla, josta hienot maisemat avautuivat aivan silmiemme eteen. Nousu huipulle oli melkoinen, muttei mahdoton, ja luvassa olisin heti ensi alkuun hurja lasku kohti leimausrastia. Varsinaisen rata-analyysin tulen julkaisemaan toisessa blogipostauksessa (Kisa-analyysi). Sata minuuttia myöhemmin kilpailijan pitäisi olla jo maaliviivan toisella puolella mehua ryystämässä.
Kilpailun jälkeen odotti keittolounas kakkukahveineen kisaravintolassa. Kisanjälkeinen jälkispekulointi, se hetki, kun oikeat vastaukset ovat vasta järjestäjien tiedossa, on hermostuttavan jännittynyt. Keittojen ääressä keskusteltiin runkoluvusta, mottimääristä, pinta-alasta ja puun pituudesta. Keskusteluissa heiteltiin kysymyksiä: Pitikö taimikko jättää lepoon vai harventaa?, Oliko tarvetta kasvatushakkuulle vai jätettiinkö vielä lepoon?, Voiko koealan kasvu olla yli 10? ja eihän luontokohteen ruutuun voinut laittaa muuta kuin vaihtoehdon 8? Kun oikeat vastaukset luetaan ilmoitustaululta, tämä jännitys laukeaa ja alkaa valtava puheensorina: Eihän se näin voi olla? Viereen meni. Minullapa sattui justiinsa. Tässä vaiheessa voidaan vielä kovaäänisesti protestoida vastauksia, mutta varsinaisen protestoinnin asteelle harvoin kukaan menee.
Tänä vuonna järjestäjät saavat kyllä erinomaisen arvosanan tulospalvelusta. Heti ensimmäisen tehtävän jälkeen, joka oli muuten leimaus, järjestäjät keräsivät leimauksessa käytetyn korttikopion pois. Näin he pääsivät tarkistamaan leimauksen tuloksia välittömästi. Oli hieman koomista, että ollessani viimeisellä rastilla, kilpailukeskuksesta alkoi kuulua leimauksen tuloksia. Kiteen naiset nappasivat kärkisijat leimauksesta. Hyvä me! Muutenkin tulokset saatiin varsin jouhevasti selville. Kilpailijat saivat kilpailukorttinsa (tai pikemminkin kopion siitä) varsin pian ja taas puheensorina ylitti normaalin keskustelun desibeliarvot.
Kun pisteet tulivat kilpailijoiden tietoon, alkoi armoton vertailu. Paljon sait pisteitä leimauksesta? Entäs tehtävistä? Sinulla on mahdollisuuden mitaleille? Miten meidän joukkue menestyisi? Jälleen jännitettävää riitti palkintojen jakoon saakka. Tulostaulu kertoi sijoitukset aivan viime hetkellä. Pienillä piste-eroilla kärki saatiin kuitenkin erilleen. Voittajalle ojennettiin tuttuun tapaan raivaussaha ja kärki kymmenikölle palkinnoiksi lahjakorttia, kypärää ja kirvestä. Käyttötavaraa siis. Palkintonsa saivat nuoret, naiset ja miehet. Loppuhuipennuksena joukkukilpailu, jonka vei tänä vuonna OSMO. Pohjois-Karjalan joukkueista tuloslistan kärkipäästä löytyi kaksi joukkuetta. Kilpailun tulokset löytyvät täältä: Metsänomistajien SM-metsätaitokilpailut
Tulosten selvittyä käsiä puristellaan: Onnea menestyneille. Varsin rivakasti porukka kuitenkin pakkautuu linja-autoon tietoisena siitä, että kotiin on jonkunmoinen matka. Bussimatkan turinat ovat vaihtuneet jälkipeliin: Mikä luontokohde se noro muka oli? Miten yksittäin puu oli niin lyhyt? Kuka kompastui metsikön käsittelytehtävässä? Entä kuka leimasi koivut pois leimikosta? Korttirinki viritteli pelipöydän jälleen auton takaosaan, keulilla käytiin testaamassa mikrofonia ja osa torkkui pois päivän väsymystä.
Niin saavuimme takaisin Imatralle, jonka jälkeen aloimme käänteisessä järjestyksessä tiputtelemaan kanssamatkustajia omille pysäkeilleen. Imatara, Parikkala, Särkisalmi, Uukunniemi, Kesälahti ja Kitee. Näkemiin lieksalaiset ja joensuulaiset ja turvallista kotimatkaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti