Tänään (28.2.) suuntasin kevättalven toiselle laturetkelle, sillä luvassa oli Kiteen Rajahiihto. En muista, milloin Rajahiihto hiihdettiin varsinaisesti ensimmäisen kerran, mutta muutamia kertoja kyseinen hiihto on tullut itselläni jo hiihdettyä.
Kuluneella viikolla Kiteen leveysasteilla on ollut pitkin viikkoa lämpötilat plussan puolella ja lumikinokset ovat huvenneet varsin olemattomiin. Myös Rajahiihtojen järjestäjät saivat jännittää, pystytäänkö tapahtumaa ylipäätään järjestämään. Yöpakkaset kuitenkin pelastivat laturetken. Perjantaina ahkerat talkoolaiset siirsivät kärrytolkulla lunta aukkopaikoille ja laturetki voitiin hiihtää onnistuneesti läpi.
Tänään lähdin itse liikkeelle Riihijärven Matkaparkista (entinen koulu). Omat ensimmäiset hiihtomuistot Riihijärveltä ajoittuvat 90-luvun alkupuolelle, jolloin Riihijärven koululla järjestettiin hiihtokilpailuja. Muistan vieläkin, kuinka Aarne antoi lähtöviivalla lähtökäskyn meille nuorille hiihtäjille ja kuinka kuumaa mehua tarjottiin kisan päätteeksi (olisiko ollut peräti metallimukeista - voin tosin muistaa tämän väärinkin). Tänään hiihto tuntui heti alkumatkasta varsin makoisalta, joten jo alkukilometreillä tein päätöksen, ettei hiihtoa jätetä tänään vain yhteen (20 km) kierrokseen.
Ensimmäinen virallinen huoltopiste oli Närsäkkälän Erän metsästysmajalla, jossa hiihtäjille oli tarjolla mm. kuumaa mehua sekä suolakurkkuja. Tästä matka jatkui leppoisasti kohti Rokkalaa. Tällä välillä mieleeni tulivat omat lapsuusajan hiihtolenkit rajan pinnassa rajamiesten ajamilla kelkkaurilla sekä junnuvuosien hiihtosuunnistuskilpailut. Mistä sitten nämä ajatukset päähän tulivatkaan? En tiedä. Ehkä maastossa oli jotain tuttua?
Aiempina vuosina pientä jännitystä aiheuttaneet laskuosuudet olivat tänä vuonna saaneet uudet latulinjaukset ja näin mäet olivat varmempia laskettavia kuin aiemmin. Eräänä vuonna taisinkin suhahtaa Rokkalan kylätalon pihaan aikamoista haipakkaa. Mielessäni tuolloin mietinkin, että tässä olisi paikallaan sellaiset laskettelurinteistä tutut oranssit verkot, johon epäonninen hiihtäjä olisi viimeistään takertunut kiinni. Mutta tänään osasin jo ennakolta varoa mäkeä (kylttikin mäen laella ohjeisti varovaisuuteen), ja selvisin perille ilman ylimääräistä dramatiikkaa. Toissa vuodesta latuprofiili oli muutenkin hieman muuttunut, sillä lenkki ei enää kiertänyt Valkeavaaran kautta. Ehkä nyt latu soveltuukin entistä paremmin aivan tavallisille kuntohiihtäjille, jotka eivät välttämättä kaipaa pitkiä ylämäkiä kavuttavaksi ja vauhdikkaita laskuja laskettavaksi.
Yhteenvetona Rajahiihto saa plussat sakeasta hernekeitosta, säähän sopivasta mehusta (ei liian kuumaa), talkootyötä vaatineista, mutta erittäin mielekkäistä laduista sekä leppoisasta tunnelmasta. Kuulin, että myös saunaa ja avantoa oli kehuttu hiihtäjien keskuudessa, joten tämä täytynee kokea ensi vuoden Rajahiihdossa.
